Otsikko
Luonnonsuojelija-lehti (1/2019) vertaili eduskuntapuolueiden tavoitteita ilmastopolitiikassa ja luonnonsuojelussa. Muuten aivan erinomaisessa, asiantuntevassa ja tasapuolisesti kirjoitetussa jutussa korvaani särähti yksi virke: "Erityisesti oikeistopuolueet mainitsevat vastauksissaan teollisuuden, yritykset ja kansainvälisen kilpailukyvyn, mutta Rkp on tässä raikas poikkeus."
Kilpailukyvyn unohtaminen on "raikasta"? Onko kilpailukyvystä huolehtiminen siis kielteinen asia ympäristön kannalta? Joissain paikallista luontoa koettelevissa hankkeissa, kuten kaivosten tai sellutehtaiden vesistöpäästöjen kohdalla, näin ehkä onkin. Mutta ilmastonmuutoksen torjunnassa asia on päinvastoin: kilpailukyvyn unohtaminen on pahinta vastuuttomuutta.
Kuluneen talven ilmastokeskustelussa puolueet ovat vakuuttaneet sitoutumistaan kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Mutta kun puhe siirtyy keinoihin, alkaa empiminen ja kilpailukyvystä muistuttelu. Oma puolueeni Perussuomalaiset on ollut sikäli johdonmukainen, että se on puhunut kilpailukyvystä koko ajan. Olen pitkään toivonut puolueeltani kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa, mutta talven keskustelua seurattuani olen alkanut epäillä, että tämän touhun suurin ongelma onkin juuri kunnian himo – tulosten himon sijaan.
*
Esimerkki. Outokummun Tornion terästehtaan vuosittaiset hiilipäästöt ovat noin 1,3 Mt CO2 (miljoonaa tonnia hiilidioksidia; luku sisältää sekä tuotantoketjun suorat päästöt että siinä käytetyn sähkön tuotannosta aiheutuvat päästöt). Kun Suomen kokonaispäästöt vuonna 2017 olivat 56 Mt, pelkästään Tornion terästehtaan sulkemisella niitä saataisiin pienennettyä yli 2 %. Aika paljon ilmastokunniaa helposti tarjolla?
Mutta jos Tornion tehtaan tuotanto loppuisi, mitä sen asiakkaat tekisivät? Lakkaisivat käyttämästä terästä? Ennen lehmät lentävät. He ostaisivat jostain muualta. Alalla on kova kansainvälinen kilpailu, joten myyjiä kyllä riittää.
Tornion tehdas tuottaa 1,5 miljoonaa tonnia terästä vuodessa. Alan kansainvälinen keskiarvo tämän tuotantomäärän hiilijalanjäljelle on 3 Mt CO2. Jos Tornion terästehdas lakkautettaisiin, Suomen päästöt pienenisivät 1,3 Mt, mutta maailman muiden tehtaiden päästöt kasvaisivat tuon 3 Mt. Maailman yhteenlasketut päästöt kasvaisivat siis 1,7 Mt. Kannattaisiko?
Toisin sanoen: toiminnallaan Tornion terästehdas vähentää maailman yhteenlaskettuja hiilipäästöjä 1,7 Mt joka vuosi. Tätä se tarkoittaa, kun hoetaan, että "suomalainen tehtaanpiippu on ekoteko".
*
Tietääkseni kukaan ei ole suoraan ehdottanut Tornion terästehtaan sulkemista. Mutta se suljetaan, jos se ei enää pärjää kansainvälisessä kilpailussa. Ja silloin maailman hiilipäästöt kasvavat. Siksi kansainvälistä keskiarvoa vähäpäästöisemmän suomalaisen tuotannon kilpailukyvystä huolehtiminen on tärkeää myös ilmaston kannalta.
Jotta suomalainen tehtaanpiippu olisi ekoteko myös tulevaisuudessa, meidän täytyy tietenkin pitää huolta siitä, että tuotantomme jatkossakin on kansainvälistä tasoa puhtaampaa. Eli meidän täytyy pysyä ilmastopäästöjen vähentämisessä edelläkävijöiden joukossa – siellähän me nimittäin jo olemme. Yhden ison askelen oikeaan suuntaan otamme ensi vuonna, kun Olkiluoto 3 vihdoin ja viimein käynnistyy ja pienentää suomalaisen sähköntuotannon hiilipäästöjä entisestään.
*
Ilmastokeskustelussa tuijotetaan aivan liikaa yksittäisen maan tai jopa kaupungin rajojen sisällä tapahtuvia päästöjä. Kun niitä saadaan vähennettyä, se on sitä kunniaa, jota kuuluu himoita. Näyttäähän se hyvältä päästötilastojen vertailussa. Mutta kuten Tornion terästehtaan esimerkki osoittaa, äärimmilleen viety paikallisen kunnian tavoittelu ei tuota kokonaisuuden kannalta optimaalista tulosta.
Jos haluamme oikeasti hidastaa ilmastonmuutosta, emme saa vain kalastella ulkokultaista kunniaa ja ymmärtämättömien vouhottajien ääniä. Meidän on osattava nähdä, että valinnoillamme on seurausvaikutuksia rajojemme ulkopuolellakin. Meidän on ymmärrettävä, että ilmasto piittaa vain maailman yhteenlasketuista päästöistä. Ja meidän on osattava tehdä valintoja, jotka pienentävät näitä maailman kokonaispäästöjä, vaikka sitten oman tilastosijoituksemme kunniallisuuden kustannuksellakin. Vähäpäästöisen vientiteollisuuden kilpailukyvystä huolehtiminen on sellainen valinta.
Otsikko
Euroopan unionissa yhdeksi keskeiseksi työkaluksi päästövähennysten tavoittelussa on valittu päästökauppa. Päästökaupan toteutuksesta ei voi antaa hyvää arvosanaa, mutta periaatteessa sen idea on erinomainen: hiilidioksidin tuottajat joutuvat maksamaan päästöistään, eli poliitikot asettavat päästöille hinnan, ja antavat sitten markkinatalouden "näkymättömän käden" vähentää päästöjä siellä ja sellaisin keinoin, missä ja miten se on edullisinta. Historia on osoittanut markkinatalouden ylivertaiseksi menetelmäksi resurssien tehokkaassa kohdentamisessa ja käyttämisessä, joten sitä kannattaa hyödyntää.
Päästökaupassa on kuitenkin yksi katastrofaalinen vika: se ei ole maailmanlaajuinen järjestelmä. Siitä seuraa, että jos päästöoikeuden hinta nousee riittävän korkeaksi, niin että se oikeasti ohjaa taloudellista toimintaa vähäpäästöisemmäksi EU:n sisällä, se samalla ohjaa taloudellista toimintaa pois EU:n alueelta, maihin, joissa hiilipäästöillä ei ole hintaa. Se siis voi edistää hiilivuotoa.
Yksi tapa paikata tätä ongelmaa ovat hiilitullit: tuontitavaroille asetetaan tullimaksu, joka vastaa suuruudeltaan vähintään sitä kustannusta, jonka päästökauppa ja muut päästövähennystoimet aiheuttaisivat, jos tavara tuotettaisiin EU:n sisällä.
Hiilitulli ei ole täydellinen ratkaisu, koska se ei poista vapaamatkustajan kilpailuetua kaupassa kolmansien maiden kanssa. Mutta ainakin EU:n kotimarkkinoita se suojelisi ilmastovastuuttomalta kilpailulta.
Hiilitulleista pitäisi vapauttaa sellaiset maat, jotka liittyvät mukaan EU:n päästökauppaan tai vähentävät ilmastopäästöjään muilla vähintään yhtä tehokkailla keinoilla. EU on sen verran merkittävä markkina-alue, että tämä loisi muille maille vahvan taloudellisen kannustimen ryhtyä toimiin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi.
*
Vaikka me suomalaiset tuotamme maailmalle paljon vientituotteita verrattain puhtaasti, olemme toisaalta ulkoistaneet osan omasta hiilijalanjäljestämme lähinnä Aasiaan tuomalla sieltä massoittain kulutushyödykkeitä. Samoin tekevät muutkin eurooppalaiset. Tämä ei ole niinkään päästökaupan tai muun ilmastopolitiikan vika, vaan johtuu lähinnä työvoiman hintaeroista. Mutta se kasvattaa hiilijalanjälkeämme salakavalasti, niin, että se ei näy maakohtaisissa päästötilastoissa.
Hiilitullit voisivat auttaa tähänkin. Ne antaisivat kilpailuetua tuonnille sellaisista maista, joissa tuotteet tehdään vähäpäästöisesti. Voimme vähentää hiilijalanjälkeämme paitsi vähentämällä omia päästöjämme ja vähentämällä tuontia, myös suosimalla tuontia sellaisista maista, joissa tuotanto on vähäpäästöistä.
*
Hiilitullien käyttöönotto ei ole yksinkertainen asia. Se pitäisi tietenkin tehdä koko EU:n tasolla, sillä EU:n jäsenenä Suomella ei ole itsenäistä tullipolitiikkaa – ja vaikka olisikin, Suomi on yksinään liian pieni toimija, että Aasian suuret tuottajamaat meidän tulleistamme piittaisivat muuten kuin ehkä vastatulleja asettamalla. Mutta EU:lla on jo mahdollisuus vaikuttaa maailmankaupan järjestelmiin.
En tunne Maailman kauppajärjestö WTO:n sääntöjä, mutta epäilen, että hiilitullit voivat olla niiden vastaisia. Siinä tapauksessa EU:n on ryhdyttävä töihin sääntöjen muuttamiseksi. Ilmastonmuutos on suurelta osin globaalin talousjärjestelmän aiheuttama ongelma, ja globaalia talousjärjestelmää on tarvittaessa muutettava sen ratkaisemiseksi.Jo pelkkä hiilitullien vakava suunnittelu voisi kannustaa muitakin maita päästövähennyksiin; parhaassa tapauksessa niitä ei edes tarvitsisi ottaa käyttöön. Mutta edelläkävijän ei parane luottaa siihen, että muut automaattisesti seuraavat. On varauduttava muihinkin kuin parhaaseen tapaukseen. Syksyllä Suomella on EU:n puheenjohtajana hyvä tilaisuus käynnistää asian valmistelu.